Ne sanoo mulle tää on nyt sun todellisuus.

"You stand in the line just to hit a new low

You're faking a smile with the coffee you go

You tell me your life's been way off line

You're falling to pieces every time

And I don't need no carryin' on"

Viime yönä mulla olisi ollut paljon asiaa tänne. Siis jotain oikeaa asiaa, ei turhaa höpinää hiuksista tai kynsistä. Ajattelin kuitenkin antaa kirjoittamisen odottaa ja kuinka ollakaan, unohdin sen asian josta piti kirjoittaa. Hups.

Nyt kriiseilen niinkin turhasta asiasta kuin massaan sulautuminen. Mua varoiteltiinkin että jos hiukset on pitkät ja blondit, persoonallinen ulkonäkö kärsii ja sitten olenkin enää yksi miljoonasta samanlaisesta persoonattomasta teinistä. Ei sillä että siinä olisi jotain pahaa, mä vain en tunne itseäni minuksi, jos olen aivan kuin kaikki muutkin. Haluan taas muuttaa ulkonäköäni jotenkin radikaalisti, mutta muuttamatta hiuksia se onkin hiukan vaikeaa ja hiukset aion pitää tällaisina nyt jonkun aikaa. 

Noin neljä tuntia ylläolevan tekstin kirjoittamisen jälkeen saan taas otteen itsestäni ja voin herätä koomastani ja jatkaa tekstiäni. Olen tänään kävellyt ympäri taloa kuin zombi, kaatanut teet päälleni kolmeen kertaan, mutta ignoorannut edellämainitut koska keskityn liikaa mahtavaan musiikkiin ja hämmennyn lyriikoista jotka ovat kuin otteita sieltä täältä elämästäni. Tai sitten olen vain naiivi pikkulapsi joka kuvittelee olevansa osa jotakin ja omaavansa tunteet joita on mahdollista kuvailla sanoin. Toiveajattelua..

"Haavekuva hauras ja haavoittuva

Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin

Tiivistynyt huokaus"

En osaa purkaa ajatuksiani sanoiksi.