I've lost my fucking mind and there's no fucking time

En taaskaan tiedä missä mennään, mikä on tilanne, mitä tapahtuu tai on tapahtunut. Nukkuminen ei onnistu öisin ja päivisin valo sattuu silmiin joten sitä täytyy paeta pimennysverhojen taakse ja varmuuden vuoksi vielä peiton alle silmät visusti kiinni. Kroppa mustelmilla itsetuhosta ja pään sisältö riekaleina levitettynä muutaman kilometrin säteellä sen hetkisestä olemattomuudesta. Miten helvetissä täältä pääsee pois?

Oon muuttunut taas. Yks askel eteenpäin, kymmenen taakse. Samoin tää blogi. Seuraako kukaan ees tätä paskaa enää?

I'm back bitches

Helvetti että mulla on ollut ikävä tätä blogia. Siinä toisessa puhuin lähinnä paskaa ja koitin keskittyä enemmän niihin positiivisempiin asioihin, mut tajusin tässä noin miljoonannen kerran et en mä vaan ole sellainen. Karu totuus on että mä en oo peruspositiivinen ihminen. Tänne oon aina osannut kertoo asiat niinku ne on, ja se on mulle helvetin tärkeetä. Haluun puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja olla mitä oon, en feikata kaikkee ja valehdella että oon kiltti viaton pikkutyttö. Joo haistakaa paska, ei mua enää ees kiinnosta esittää sellasta. 

Tässä on nyt tapahtunut aivan helvetisti kaikkea, pääsin lastenkodista himaan, ja pakko kyllä sanoo että kotiutumisen jälkeen mua on nähty himassa vielä vähemmän mitä lastenkodissa asuessani. Intressit on ollut aivan erilaiset, ja menot sen mukaiset. Nyt asun taas isovanhemmilla kun tuli hiukan muuttujia ja pitää nyt katsoa jos vaikka ens viikolla pääsis takas sinne lastenkotiin. Muihinkin laitoksiin mua on koitettu saada mutta toivon ainakin että oon saanut pointtini selväks siinä kun oon lähteny vetää kun oon ilmoittanut että mua ei saa sinne muuta kun väkivalloin ja poliisivoimin. Lastenkoti on siis ihan ok kompromissi johon mäkin olen ihan tyytyväinen. Jos siellä vaan on tilaa mulle. Anygays, oon tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin tässä muutaman kuukauden sisällä, mutta samalla kussut asiani niin että välit on katkennut tosi moneen vanhaan frendiin. Mutta that's just life bitch. Koulunkäynti ei oo kiinnostanut vittuakaan kun päivisin keksii joko liian paljon parempaa tekemistä tai sitten on niin väsynyt edellisestä yöstä ettei vaan pääse ylös sängystä siihen aikaan kun olis koulua. Ehdin jo ilmoittaa opollekkin että mun koulunkäynti päättyi nyt tähän, mutta muutin mieleni kun tajusin että se on ainoo keino saada massii mistään muusta kun duunista ja duunii on vähän vaikee löytää ilman koulutusta ja tarviin rahaa koska oon riehunu niin vitusti rahattomana et velkaa on kertynyt ihan mukavia summia. Eli huomisen tavoite olisi se että käyn sillä helvetin YHDELLÄ ainoalla tunnilla joka mulla on. Ei pitäis olla vaikeeta, saatana. Mut silti se on jotenkin ylitsepääsemätöntä.

Nojoo onhan tässä nyt jotain suhteellisen huvittavaakin tapahtunut lähiaikoina. Nimittäin minä mekko päällä. Päätin viime vuoden loppu puolella just viime tippaan että haluunkin tanssia wanhat, joten ystävänpäivänä vedinkin mekon päälle ja tanssin koko päivän. Ihan hauskaahan se oli joo, mutta luojan kiitos se on nyt ohi. En kyllä ymmärrä miksi sitä kutsutaan prinsessapäiväksi, sehän on yhtä helvettiä kun oot kellon ympäri saatanan vaikee puku päällä ja nyöritykset on niin kireellä ettei saa happee koska muuten se mekko tippuis päältä. Kengätkin jouduin feidaamaan jossain välissä kun jalat oli paskana tanssimisesta. Oikeestaan, koko kroppa on edelleen paskana tanssimisesta, mutta se voi toki johtua wanhojen jatkoistakin. 

Taisin saada yliannostuksen prinsessana olemisesta, joten taas vois keksiä jotain hiukan enemmän munlaistani, ja ehkä vetää keesin taas pystyyn.. No katsoo nyt mitä mä keksin. Keesi kyllä houkuttelis mutta vasta kuukausi sitten tilasin uuden mustat pidennykset. Vois vetää pään täyteen ja päättää sitten mitä hiuksille tapahtuu. Se ainakin olis mielenkiintoista.

If I go crazy will you still call me superman?

"I really don't mind what happens now and then

As long as you'll be my friend at the end"

Huomenna takaisin mun tän hetkiseen "kotiin". Rehellisesti sanottuna ei vois kiinnostaa tän vähempää. Tosin en mä haluaisi tännekään jäädä. Keksin vain yhden paikan jossa olisi helvetin hyvä olla ja se nyt ei satu olemaan mahdollinen tähän hätään. Eikä vielä varmaan vähään aikaan. 

Just trust me when I say I'm in control

Pelkään että mun blogista tulee yksi niistä angstisista blogeista joissa puhutaan joka postauksessa siitä miten asiat on sujunut esim. masennuksen tai syömishäiriön tai jonkin muun vastaavan kanssa. Älkää käsittäkö väärin, arvostan myös niitä blogeja, mutta itse en haluaisi että tästä tulee sellainen jossa jokainen uusi postaus alkaa näin: "Heippa! Tänään on ollut hyvä/huono päivä, kaikki on loistavasti/päin vittua, ja viiltelyn suhteen todella hyvin/aivan kontrolloimattomissani". En jaksaisi jokaisessa postauksessa kertoa kuinka vaikeaa on elää masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa, asua laitoksessa yms yms yms, vaikka ne kuuluvatkin arkeeni. Tähän blogiin kuuluisi sisältyä ajatuksiani myös paljon laajemmalta alueelta kuin yhyy, masennus!!1 Ääh, ajatuskatkos ja unenpuute. Tämäkin avautuminen johtuu vain siitä että monet tuttuni kehuvat käsiäni nykyään todella usein kauniiksi (verrattuna siihen mitä ne joskus olivat) nyt kun niissä ei ole uusia jälkiä, ja tuo yllä oleva kuva sai mut miettimään arpia.

Yhteenveto: koen olevani suhteellisen hyvässä kunnossa (siltä osin etten harrasta enää suoraa itsetuhoisuutta), vaikka yleensä väsyttääkin jne. Nyt toivoisin pystyväni jatkamaan postailua suht normaalisti ilman että käsittelen joka tekstissä arpia ja pahaa oloa. Se nyt vain on sattunut olemaan enemmän esillä tässä kesän aikana. Seuraavissa postauksissa tulee toivottavasti olemaan enemmän juttua kynsistä, hiuksista, koruista, lävistyksistä, musiikista, meikeistä, tatuoinneista, piirtämisestä, kissoista ja vittu vaikka hattaroista jos sille päälle satun. Perkele.

Loppukevennykseksi, sanokaa hei mun uudelle kaverille!

Te, jotka ette hahmota kuvan pointtia, siinä on ikäänkuin joku helvetin olio. Huulikorut toimii silminä ja huulet ihan sen olion suuna. Tajusin siis jo toistamiseen että hulluilla on halvat huvit (ensimmäisellä kerralla tajusin asian siinä vaiheessa kun kaiversin veitsellä natsimerkin margariinipurkkiin). Päivän kuulluin sana on ehdottomasti "VITTUSAATANAPERKELE", terveisin rakas ohjaajani, pus vaan sinne ♥ Ah, ihanaa olla kotona.

Tupakointi lyhentää savukettasi

Vitut vihanneksista, mä syön lääkkeitä. Puoli kiloa päivässä dindindin.

The pain won't last forever c'moon let me kiss it better

I'm not much but I'm all I have

"käsi O__O" 

"jos käsi on tollane ni suosittelisin jotai hoitoo..." 

"en ehdottele mitää hoitoo tms, ei oo mun asia, mutta tälläset kuvat ei mun mielestä kuulu nettii" 

"ootko sä ihan sekasi ? miten edes kehtaat lisätä tommosia kuvia..." 

"kyl mä epäilen jonkun verran et toi on enemmän sekasi ku se pystyy tekemään tollai itselleen :DDdddd enpä usko että ketää tervejärkinen tekee noin." 

Koko ajan ahdistaa ja on paha olla, oot itkenyt niin kauan että lopulta kyyneleitä ei vaan enää tule ja lopulta mikään ei tunnu miltään. Tuttu tunne? Mulle ainakin. Siinä vaiheessa on niin paha olo että asialle on aivan pakko tehdä jotain. Jotkut käyttää huumeita, toiset vetää pään sekaisin alkoholilla, jotkut muokkaa tunnetilojaan lääkkeillä. Jotain on tehtävä että saa pahan olon unohtumaan edes hetkeksi. Joillekkin tää unohtamiskeino on viiltely. Aluksi se on ehkä jännittävää ja vähän pelottavaakin ja näiden tunteiden syrjäyttäessä ahdistuksen ja pahan olon syntyy helpotus. Helpotus siitä ettei tarvitse enää olla ahdistunut ja jollain hullunkurisella tavalla kaikki on hyvin. Paha olo on ohi. Paska juttu on se että helpotusta kestää vaan hetken aikaa. Aivan samalla tavalla kuin päihteissä ja muissa keinoissa saada kipu pois. Ja sittenhän se on pakko tehdä uudelleen. Uusi pilleri, enemmän alkoholia jne.. Ja jokainen näistä keinoista jättää jälkensä kehoon jollain tavalla. Näkyvästi tai ei.

En nyt todellakaan yritä väittää että oon ainut ihminen tässä maailmassa joka tuntee ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita joskus (tai ei mitään ollenkaan), mutta pointti onkin nimenomaan se että aina ihmisestä ei nää päällepäin minkä ongelmien kanssa toinen joutuu elämään. Mulla nää jäljet sattuu olemaan kaikkien nähtävillä kun pidän vaatteita joissa ei ole pitkiä hihoja jne. Ja musta se on ihan okei. Mä koitan olla oma itseni ja se on aivan helvetin vaikeeta koska jotkut tuijottaa mun arpia ja kiertää kaukaa jne. Osa sanoo jotain loukkaavaa päin naamaa tai huutelee perään "vitun angstinen teini!" "jumalauta kato ton käsiä!". Hauska juttu joo, todellakin. Nää arvet on osa mua ja mä yritän kovasti olla oma itseni koska nää arvet ei lähde kokonaan koskaan. En aio näiden jälkien estää mua käyttämästä sellaisia vaatteita kuin haluan ja jos se tarkoittaa sitä että t-paita päällä ihmiset tuijottaa vähän kauemmin niin kai siihen on vaan totuttava.

Täysin asiattomat kommentit sen sijaan on asia erikseen. En ymmärrä mitä kiksejä joku saa siitä että huutelee perään jotain, tai facessa kommentoi kuviin jotain asiatonta. Mielipiteiden ilmaiseminen on täysin okei, Suomihan on vapaa maa ja niin edelleen, mutta joku raja siihenkin pitäisi olla. Ja sen rajan pitäisi löytyä oman pään sisältä, vaikka siellä ei liikkuisikaan muuta kuin silmät.

Tän tekstin tarkoitus EI ole vittuilla ihmisille, huomiohuorata, tai saada aikaan armotonta paskamyrskyä asiasta. Halusin vaan kertoa mun mielipiteen tästä, ja olis kiva jos edes joku tajuais että noi kommentit sattuu oikeesti aivan saatanasti. Uskon että jokainen joka viiltelee/on joskus viillellyt tajuaa ilman noita kommenttejakin että nyt ei oo kaikki okei kun pää sanoo että on okei rikkoa itseään.

But if there's a pill to help me forget god knows I haven't found it yet

"Can't see the silver lining, from down here on the floor

And I just keep on trying, but I don't know what for"

Hengaan pihalla vaalennusväri päässä rööki kädessä ja kahvimuki toisessa. Musiikit täysillä, toivottavasti naapurit ei tule valittamaan. On kai ihan viisasta elää päivä kerrallaan, mutta mä koitan pysyä kasassa edes tunnin kerrallaan hajoomatta. Onneksi tänään saa vähän omaa lomaa tästä kaikesta. Pari päivää auttaa kummasti unohtamaan kaiken. Toivottavasti tää suunnitelma ei kuse kauheen pahasti etten löydä itseäni taas jostain paikasta missä en haluaisi olla.

Mikä on ihmisen virka sitten kun ylämäki loppuu pystyseinään ja toteaa ettei löytänyt asiaa jonka edestä taistella tai kuolla?

"Mä en oo kunnos, joka päivä on painajaista,

samanlaista en erota perjantaita maanantaista,

mikä mua vaivaa, oonks mä laiska vai sairas,

ja ku aikas katot mua, huomaat vaihtavas paikkaa"

Valokuvausta, vesisadetta, kahvia ja ystäviä. Kai tätä voisi kutsua ihan hyväksi päiväksi.

Tänään moni on kertonut mulle kuinka ylpeä on musta kun sain kirjoitettua ja julkaistua tuon edellisen tekstin, ja se on musta hyvin hämmentävää. On helppoa näyttää maailmalle kuinka rikki on, kuinka saatanan pahasti elämä joskus kohtelee, miten joskus on yksinkertaisesti niin paskana ettei vaan pysty toimimaan. Vaikea osuus on päästä yli siitä, "parantua". Toki on hienoa, jos osaa hakea apua ongelmiinsa, mutta se ei riitä jos ei ole valmis itse tekemään asioille jotain.

Ei teidän vielä kuulu olla ylpeitä musta.

You know I'm ill, so hit me like a man.

En ole varma pitäisikö minun kirjoittaa avoimesti tunteistani, onnellisuudesta, pahasta olosta, masennuksesta, epätietoisuudestani, vaiko vain vaieta asiasta siinä pelossa että minut lokeroidaan, kivitetään henkisesti ja polttomerkataan niin että en ikinä pääse eroon leimasta, joka olisi mahdollisesti tämä: huomiohuora. Joten ainakin toistaiseksi taidan jakaa tähän blogiini vain niitä hieman turhanpäiväisempiä asioita, jotka eivät varmaankaan kiinnosta oikein ketään mutta samapa tuo kai. Ehkä joku kaunis päivä uskallan kertoa asioita vähän tarkemmin.

Mutta tähän päivään: koko päivä on mennyt koomatessa sängyssä dataillen ja syöden mustikkapiirakkaa ja pullaa, sekä pelaten perunapeliä kuten yksi urpå kutsuu tuota Pou tsydeeminä jota hakataan puhelimella. Minun Pouni on pinkki. Pou ei siis ole peruna koska pinkkejä perunoita ei ole olemassakaan. Ja jälleen kerran ajatukseni lähtivät laukkaamaan ja kuvittelen pinkin Pou perunani hyppimässä pilvien ja lentokoneiden päällä keräten kolikoita.

Ja nythän on koeviikko, tarkoittaen sitä että mun pitäisi olla lukemassa ruotsin ja englannin kokeisiin, sekä kirjoittaa kuviksen portfoliota, mutta ei. Hakkaan vieläkin perunapeliä ja huomenna varmasti mietin että minkä vitun takia koe meni huonosti. No, se on kai sen ajan murhe. Nyt ei vaan jaksa. Kirjoittelen mielummin kaikkea turhanpäiväistä bloggeriin, sekä tuijotan söpöjä kuvia tumblrista ja weheartitista.

Btw. Yritin totutella näihin hiuksiin eilen joten kamerahuorasin hetken ja sain yhden ihan ok kuvan. Taustalle meinasin muoksia sateenkaaria mutta koska näytän kuulemma nyt jo pieneltä homopojalta, jätin sen suosiolla tekemättä. Sen sijaan taustasta tuli pinkki. So gay..

Ja minä nauran mutten hymyile.

"They make you wanna self destruct and become someone else

When it feels like it's too much baby don't hurt yourself

Beautiful scars don't last forever c'moon let me kiss it better"

Otsikko kuvaa hyvin viime yötä. Teki mieli nauraa väsymyksestä ja jaksamattomuudesta kun itkukaan ei tullut. Nukuin muutaman tunnin, heräsin kahdeltatoista enkä saanut enää unta. Nukkumatti, miksi vihaat minua?

Kaksi ensimmäistä tuntia yritin tosissani nukkua, sen jälkeen selasin facebookin ihmeellistä maailmaa lähes tunnin kännykän näytöllä. Sen jälkeen päätin sivistää itseäni, ja päädyin lukemaan (ehei, en koulukirjoja vaikka epätoivosta sokeana lähes tartuin maantiedon kirjaan) Nimeni on Skellig -nimistä kirjaa, ja aivan liian väsyneenä kunnolliseen aivotoimintaan voin kertoa että kyseinen kirja on mahtava. Oli mielestäni jo kun olin noin kymmenen vanha ja luin sen ensimmäistä kertaa. 

we♥it

Nyt tunnen sulautuvani (ei, hukkuvani) massaan vaaleiden hiusteni sekä kaiken muunkin minussa olevan takia, enkä todellakaan tiedä miten jaksan tämän koulupäivän. Varsinkaan kun minulla ei ole minkäänlaista tietoa missä täytyy olla mihinkin aikaan. Varmaksi tiedän vain sen että ruokatunnilla joko koomaan puoliunessa prisman hesellä tai tärisen kofeiiniyliannostuksen kourissa. Jos jälkeinen arvaus osuu oikeaan, taidan löytää itseni sairaalasta tämän päivän loppuun mennessä, sillä varmasti onnistun maanisena juoksemaan vahingossa tai tahallaan auton alle. Oikein hyvä maanantai siis.

Mistä teitä lukijoita tulee? 55 jo♥

Ne sanoo mulle tää on nyt sun todellisuus.

"You stand in the line just to hit a new low

You're faking a smile with the coffee you go

You tell me your life's been way off line

You're falling to pieces every time

And I don't need no carryin' on"

Viime yönä mulla olisi ollut paljon asiaa tänne. Siis jotain oikeaa asiaa, ei turhaa höpinää hiuksista tai kynsistä. Ajattelin kuitenkin antaa kirjoittamisen odottaa ja kuinka ollakaan, unohdin sen asian josta piti kirjoittaa. Hups.

Nyt kriiseilen niinkin turhasta asiasta kuin massaan sulautuminen. Mua varoiteltiinkin että jos hiukset on pitkät ja blondit, persoonallinen ulkonäkö kärsii ja sitten olenkin enää yksi miljoonasta samanlaisesta persoonattomasta teinistä. Ei sillä että siinä olisi jotain pahaa, mä vain en tunne itseäni minuksi, jos olen aivan kuin kaikki muutkin. Haluan taas muuttaa ulkonäköäni jotenkin radikaalisti, mutta muuttamatta hiuksia se onkin hiukan vaikeaa ja hiukset aion pitää tällaisina nyt jonkun aikaa. 

Noin neljä tuntia ylläolevan tekstin kirjoittamisen jälkeen saan taas otteen itsestäni ja voin herätä koomastani ja jatkaa tekstiäni. Olen tänään kävellyt ympäri taloa kuin zombi, kaatanut teet päälleni kolmeen kertaan, mutta ignoorannut edellämainitut koska keskityn liikaa mahtavaan musiikkiin ja hämmennyn lyriikoista jotka ovat kuin otteita sieltä täältä elämästäni. Tai sitten olen vain naiivi pikkulapsi joka kuvittelee olevansa osa jotakin ja omaavansa tunteet joita on mahdollista kuvailla sanoin. Toiveajattelua..

"Haavekuva hauras ja haavoittuva

Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin

Tiivistynyt huokaus"

En osaa purkaa ajatuksiani sanoiksi.

Materialisti on helppo pitää onnellisena.

Todistin tänään tuon väitteen todeksi. 

Mun todellakin piti mennä nukkumaan jo kymmenen aikoihin kun sisko lähti kotiinsa, mutta tein sen virheen että eksyin tänne. 

Sitten kun olin tuijottanut pari tuntia fashiolistan vaatteita yritin vieroittaa itseäni kyseisestä sivustosta epäonnistuen surkeasti. Mulle käy aina näin: saan jostain jonkin ihmeellisen inspiraation muuttaa ulkonäköäni ja sen seurauksena valvon koko yön selaillen netistä vaatteita jotka haluan, hiustyylejä joiden mukaisiksi aion leikkauttaa hiukseni, biisien sanoja jotka inspiroivat tai koskettavat. Tämän yön aikana olen himoinnut kaikkea mustaa, ristejä, niittejä.. Pitkiä hiuksia ja vain muutaman millin pituista sivusiiliä. Hiuksista puheenollen, huomenna pitäisi saada lopeteltua tämä hiusprojekti (paitsi keltaisuudenpoisto) sillä saan pidennykset päähän jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti.

Muuttumisenhalun ja sen inspiraation tullessa selaan kaikki mahdolliset nettisivut, luen kaikki kirjat, kuuntelen kaikki biisit, jotta löytäisin jotakin jonka avulla saan itseni muuttumaan sellaiseksi ihmiseksi joksi haluan tulla. Tänä yönä luen Lauren Conradin kirjoja. Style on ollut mulla jo viime joulusta, Beauty on tämän päivän (eilisen) perheenlisäys. Mahtavia kirjoja kummatkin, suosittelen lämpimästi niiden lukemista.

Ok vittu kuinka tynkä ja tökstähtelevä teksti tästäkin tuli. Syytän kofeiinia ja vähäisiä yöunia.
Toivottavasti allaoleva on viimeinen kuva minusta lyhyillä hiuksilla vähään aikaan.

Tää on hengen kuolio, ollut pitkän aikaa jo.

"Niin epätodellinen 

ja kovin petollinen

on se illuusio 
johon tuudittaudutaan

Ei muuta apua saa 

kuin purkitettua

Siinä tilanteessa 

kun on kaukana"

Taas mä jaksan jauhaa tästä elämän tarkoituksesta, mutta mä en vaan pääse sen asian yli. Eräs oikein viisas ihminen totesi että elämän tarkoitus on kuolla ja mä olen aikalailla samaa mieltä asiasta.  Tai siis, mitä muutakaan me täällä tehdään kuin odotetaan kuolemaa?

Hei minä olen Monica ja kouluni käyn nukkumalla, läksyjen tekoa en harrasta, sosiaalinen elämäni on kuollutta, jaloissani on kahdet villasukat ja mulla on silti kylmä. Ulkona on pimeää aamulla kun menee kouluun, samaten sieltä tullessa. Aivan kuin päivää ei enää olisi. On vain yön synkkyys ja masentuneisuus, jotka tarttuvat muhun repien palasia mun mielenterveydestä polttaen ne taivaan tuuliin eikä mikään saa niitä palaamaan. Tahdon oppia päästämään irti asioista jotka haittaavaat elämääni ja keskittyä pitämään kiinni täällä olemiseni hyvistä asioista. Tätä kirjoittaessani mietin mitkä ovat niitäå hyviä asioita. Keksin kaksi.

we♥it

You're always looking for something to sniff, smoke, or swallow.

"And your parents noticed your thinning face,
all the weight you lost--
all the weight you are losing"

Väsyttää, en jaksaisi meikata kasvoille sitä maskia joka peittää todellisen minäni ja juosta bussille määränpäänäni koulu. Hiuksista kuultaa oranssi läpi, meikit on aina yhtä sotkua, hiukset sekaisin silmillä ja korvakorut hukassa. Miksen saa vain nukkua?

Eilen sentään oli hyvä päivä.

Hey where is the kid with the chemicals?

"Mä en jaksa keittoo enää

Mä en jaksa paskaa läpän heittoo enää

Mä en jaksa sikiöasentoo alla peiton enää

Mä en jaksa sitä enää"

Ohuesti harmittaa, kun tajuaa aloittaneensa saman postauksen noin seitsemän kertaa uudestaan koska ei ole tyytyväinen tekstiinsä. Kyllä, on oikein mukavaa olla perfektionisti. Tekisi mieli vetää ylisuuri villapaita päälle ja mennä takan eteen nukkumaan. Käpertyä siihen lattialle ja ottaa vaikka yksi kpl tuollaisia lihavia kissoja viereeni lämmittelemään ja koomaamaan. Josko ne aivotkin sitten sulaisivat hiukan siitä syväjäästä? 

Olo on jotenkin raskas, silti hirmuisan kevyt, aivan kuin mua ei olisi enää ollenkaan. Osa minua haluaa huutaa, osa vajota maan alle ja osa alkaa elää kunnolla. En taida jaksaa mitään edellämainituista. Tällä hetkellä olon saisi paremmaksi kuuma kaakao, villapaita, sekä hyvä cd soimaan taustalle kun harjoitan henkistä kuolemaani ja ylösnousemista, sillä tänään päätin että olen Jumala. Huomaan joka päivä sekoavani vain enemmän ja enemmän. Kuljen ulkona joko flegmaattisena tai sekaisin onnesta, silti välittämättä oikein mistään, paitsi seuraavasta röökistä. Säälittävää, eikö? Tekstini muuttuvat yhä hullummiksi, aivan kuin eläisin jossain omassa maailmassani ja kertoisin satuja siitä, like Alice in the wonderland, u know?

Ps. Rei'itin rustoani tänään<3