I've lost my fucking mind and there's no fucking time

En taaskaan tiedä missä mennään, mikä on tilanne, mitä tapahtuu tai on tapahtunut. Nukkuminen ei onnistu öisin ja päivisin valo sattuu silmiin joten sitä täytyy paeta pimennysverhojen taakse ja varmuuden vuoksi vielä peiton alle silmät visusti kiinni. Kroppa mustelmilla itsetuhosta ja pään sisältö riekaleina levitettynä muutaman kilometrin säteellä sen hetkisestä olemattomuudesta. Miten helvetissä täältä pääsee pois?

Oon muuttunut taas. Yks askel eteenpäin, kymmenen taakse. Samoin tää blogi. Seuraako kukaan ees tätä paskaa enää?

Just trust me when I say I'm in control

Pelkään että mun blogista tulee yksi niistä angstisista blogeista joissa puhutaan joka postauksessa siitä miten asiat on sujunut esim. masennuksen tai syömishäiriön tai jonkin muun vastaavan kanssa. Älkää käsittäkö väärin, arvostan myös niitä blogeja, mutta itse en haluaisi että tästä tulee sellainen jossa jokainen uusi postaus alkaa näin: "Heippa! Tänään on ollut hyvä/huono päivä, kaikki on loistavasti/päin vittua, ja viiltelyn suhteen todella hyvin/aivan kontrolloimattomissani". En jaksaisi jokaisessa postauksessa kertoa kuinka vaikeaa on elää masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa, asua laitoksessa yms yms yms, vaikka ne kuuluvatkin arkeeni. Tähän blogiin kuuluisi sisältyä ajatuksiani myös paljon laajemmalta alueelta kuin yhyy, masennus!!1 Ääh, ajatuskatkos ja unenpuute. Tämäkin avautuminen johtuu vain siitä että monet tuttuni kehuvat käsiäni nykyään todella usein kauniiksi (verrattuna siihen mitä ne joskus olivat) nyt kun niissä ei ole uusia jälkiä, ja tuo yllä oleva kuva sai mut miettimään arpia.

Yhteenveto: koen olevani suhteellisen hyvässä kunnossa (siltä osin etten harrasta enää suoraa itsetuhoisuutta), vaikka yleensä väsyttääkin jne. Nyt toivoisin pystyväni jatkamaan postailua suht normaalisti ilman että käsittelen joka tekstissä arpia ja pahaa oloa. Se nyt vain on sattunut olemaan enemmän esillä tässä kesän aikana. Seuraavissa postauksissa tulee toivottavasti olemaan enemmän juttua kynsistä, hiuksista, koruista, lävistyksistä, musiikista, meikeistä, tatuoinneista, piirtämisestä, kissoista ja vittu vaikka hattaroista jos sille päälle satun. Perkele.

Loppukevennykseksi, sanokaa hei mun uudelle kaverille!

Te, jotka ette hahmota kuvan pointtia, siinä on ikäänkuin joku helvetin olio. Huulikorut toimii silminä ja huulet ihan sen olion suuna. Tajusin siis jo toistamiseen että hulluilla on halvat huvit (ensimmäisellä kerralla tajusin asian siinä vaiheessa kun kaiversin veitsellä natsimerkin margariinipurkkiin). Päivän kuulluin sana on ehdottomasti "VITTUSAATANAPERKELE", terveisin rakas ohjaajani, pus vaan sinne ♥ Ah, ihanaa olla kotona.

Tupakointi lyhentää savukettasi

Vitut vihanneksista, mä syön lääkkeitä. Puoli kiloa päivässä dindindin.

Lost between Elvis and suicide

Kameran kuvasaldoa ajalta huhti-toukokuu. Aika säälittävä määrä kuvia, laadusta puhumattakaan, mutta muuta ei ole. En ole jaksanut kantaa kameraa mukana oikein missään ja vielä vähemmän oon jaksanut näyttää ihmiseltä. Aika on kulunut nukkumalla, lintsaamalla, juomalla, ja yllättävää kyllä, olemalla onnellinen. Toukokuu on varmaankin ollut mun elämäni parasta ja samalla pahinta aikaa.

Sitten mä jouduinkin sairaalaan vähäksi aikaa, eikä siellä saanut käyttää kameraa joten jouduin tyytymään puhelimen kameraan. Varautukaa pikselimössökuviin.

Tän postauksen kuvia katsomalla ei tarvitse olla ruudinkeksijä tajutakseen miksi mä olin sairaalassa. En pahemmin ala sairaskertomuksia tässä luetella, mutta sen verran kerron että tuolla tuli tällä kertaa vietettyä aikaa vajaat kaksi viikkoa ja auttoihan se kummasti kun sai taas ajatukset kasattua jne. Ensimmäinen viikko oli kyllä yhtä helvettiä kun ikävä ihmisiä oli kamala ja armoton vitutus iski viimeistään siinä vaiheessa kun tajusin että muut oli ulkona ryyppäämässä päättäreinä ja mä olin lukittuna neljän seinän sisään. No, oli mulla pepsi maxia, eli ei se ilta kauhean huono ollut. Muutamaan ensimmäiseen päivään en päässyt ulos, joten oli pakko keksiä jotain muka kehittävää toimintaa sisällä. Päädyin piirtelemään jotain turhaa ja lukemaan twilight kirjoista kaksi ensimmäistä (ja tottakai addiktoiduin kahvista vielä pahemmin kuin sairaalaan mennessäni, eihän siellä ollut muuta tekemistä kuin kahvin juominen).

Viimein kun pääsin ulos mielessä oli vaan tupakka, joten en pahemmin viitsinyt panostaa ulkonäköön. Eihän mua kukaan katselis kun kulkisin huppu päässä kaikkialla. Muutenkin päällä oli yleensä poikaystävältä pöllityt vaatteet tai jotain mikä ensimmäisenä sattui eteen osumaan.

Ja juu, pari pakollista ruusuheru kuvaa kun muru tuli käymään moikkaamassa ja oli ihana ja toi kukkia. Pienet naurutkin sain revittyä myöhemmin kun hoitajat väsäsivät ruusuille kauniin maljakon limsapullosta, siellä kun ei jostain kumman syystä saanut olla lasimaljakoita.

Nyt tuli kyllä niin sekavaa tekstiä että on pakko nauraa. Sekava postaus on hyvä lopettaa sekavalla mutta ihan loistavalla biisillä joka on soinut mulla päässä koko illan.

You know I'm ill, so hit me like a man and love me like a woman

Mä olen nukkunut paljon, lukenut vähän, koulun eteen en ole tehnyt paskaakaan. Väsyttää ihan liikaa, ei jaksa ei huvita ei kiinnosta. Ei vaan pysty kykenemään. Ei ei ei. En jaksa.
Luulen että ensi viikosta tulee vielä pahempi kuin tästä. Tulevaisuus pelottaa, vaikka tuntuu siltä ettei mulla sellaista olekaan.

Pian on kesä ja mun täytyy pitää farkkuja.

Kädetkin vammaa.

Tommia ei kiinnosta

Liikaa kahvia, angstia, hiustenleikkuusaksia, yritys tehdä historian essee sekä jumalaton nälkä. Vittu mikä päivä. Tosin olihan tässä yksi piristys, nimittäin joku random vanha äijä bussipysäkillä..

...Vuoden naurut :D

Mutta joo, hiuksia leikkelin taas hiukan mutta niistä ei tuu kuvaa nyt koska öäöäöää. Vitusti liikaa kahvia ja ajatuksia. Samaten vitutusta ja Robinia koska eräällä kusipäällä on sen biisi soittoäänenä. Tekisi mieli leikata kaikki hiukset pois ja seota taas.

Ne jotka ei tanssi on raiskaajii

Moi mikäs tässä ruokatunnilla. Hypärillä piti jo kirjottaa Monicaraxun puolesta mut netti ei halunnut toimia. (suruhymiö tähän väliin, mut Monica kielsi).

Oltiin siis ton urpån kanssa vkoloppukin, perjantai kului naistenpäivän juhlimisen merkeissä. Lahjaksi minä sain taskumatin, kaulakorun, tiskiharjan ja astianpesuainetta. Monica sai hugopelin ja vispilän. Lisäks lahjaan kuului spiderman-laatikko, suklaalevyt ja kortti. Teemu käski sanoo et oli ihanin naistenpvä ikinä.

Lisäksi käytiin katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto leffa, joka oli ihan paska. Leffan jälkeen istuttiin puoltoista tuntia hesellä ja puhuttiin paskaa. Illalla Monican kanssa ilta jatkui syömisen merkeissä.

Aamulla Monican kanssa lähdettiin kuvailemaan, ja saldo oli aika ala-arvoista, koska aurinko paistoi ja suurin osa kuvista oli paskoja. Nellikin tuli käymään kahvilla ja kahvi oli kuulma paskaa.

Mun pitää juosta tunnille, joka alkaa 2 min päästä. Loppuun vielä söpö yhteiskuva postauksenteosta ja sit päästän ton urpån koneelle!

♥:Iidaparas

Here inside my quiet hell.

"I was a cavader, yeah

I'd lost my strength to feel

but you came at me so hard and fast

and oh so fucking real"

Mä olen useaan otteeseen avannut bloggerin, tuijottanut tyhjää näyttöä jonka pitäisi olla täynnä tekstiä ja turhautuneena-ahdistuneena-välinpitämättömänä sulkenut bloggerin saamatta ainuttakaan edes melkein järkevää lausetta aikaan. Tällä viikolla mä en yksinkertaisesti ole jaksanut edes ajatella mulle niinkin tärkeää asiaa kuin kirjoittaminen. Nyt tekisi kamalasti mieli kirjoittaa mutta mistä kirjoittaisin? "Kirjoita elämästäsi" huutaa mieli, ja ajatus vaikuttaa jo lähes hyvältä kunnes muistan ettei ole oikein mitään kirjoitettavaa. On vain tyhjyys ja tunnottomuus. Sekä mielenvikaisuus, mutta se on ihan okei.

Tällä viikolla olen ollut niin väsynyt että hyvä kun jaksan olla koulussa ja käydä tunneilla, saati keskittyä siellä. Tunnit kuluu puhelimella leikkiessä (puhelin tosin on suhteellisen kärsinyt, kiitos keskiviikkoisen paiskomisen), koomatessa tai mieleni piiloihin hukkuessa. Myös uuden kalenterin täyttäminen on minun sekä muutaman muun mielestä oikein hauskaa puuhaa, kiitoksia kaverille siis tästäkin älyttömän tärkeästä muistutuksesta.

olikohan tää joku vinkki...?

Vapaa-ajat on mennyt koneella weheartitissa ja youtubessa. Eli jostain kumman syystä mulla ei ole ollut paljon asiaa blogin puolelle (siis mitään oikeaa asiaa) ja postailu on jäänyt. Anteeksi siitä.

Ps. sain kaksi söpöä sydäntä siskolta seuraksi tuolle ensimmäiselle. Nyt ne roikkuu kaikki kaulassa ♥

Ja minä nauran mutten hymyile.

"They make you wanna self destruct and become someone else

When it feels like it's too much baby don't hurt yourself

Beautiful scars don't last forever c'moon let me kiss it better"

Otsikko kuvaa hyvin viime yötä. Teki mieli nauraa väsymyksestä ja jaksamattomuudesta kun itkukaan ei tullut. Nukuin muutaman tunnin, heräsin kahdeltatoista enkä saanut enää unta. Nukkumatti, miksi vihaat minua?

Kaksi ensimmäistä tuntia yritin tosissani nukkua, sen jälkeen selasin facebookin ihmeellistä maailmaa lähes tunnin kännykän näytöllä. Sen jälkeen päätin sivistää itseäni, ja päädyin lukemaan (ehei, en koulukirjoja vaikka epätoivosta sokeana lähes tartuin maantiedon kirjaan) Nimeni on Skellig -nimistä kirjaa, ja aivan liian väsyneenä kunnolliseen aivotoimintaan voin kertoa että kyseinen kirja on mahtava. Oli mielestäni jo kun olin noin kymmenen vanha ja luin sen ensimmäistä kertaa. 

we♥it

Nyt tunnen sulautuvani (ei, hukkuvani) massaan vaaleiden hiusteni sekä kaiken muunkin minussa olevan takia, enkä todellakaan tiedä miten jaksan tämän koulupäivän. Varsinkaan kun minulla ei ole minkäänlaista tietoa missä täytyy olla mihinkin aikaan. Varmaksi tiedän vain sen että ruokatunnilla joko koomaan puoliunessa prisman hesellä tai tärisen kofeiiniyliannostuksen kourissa. Jos jälkeinen arvaus osuu oikeaan, taidan löytää itseni sairaalasta tämän päivän loppuun mennessä, sillä varmasti onnistun maanisena juoksemaan vahingossa tai tahallaan auton alle. Oikein hyvä maanantai siis.

Mistä teitä lukijoita tulee? 55 jo♥

Aurinko paistaa, mut se paistaa läpi vartalosta. Minusta ei jää varjoa.

"Anna anteeksi nuo, heikkouteni ja
aamujesi paino, päiväsi mustimmat.

Anna anteeksi nuo, heikkouteni ja

iltojesi raivo, pelkosi raskaimmat."

Aamut ei todellakaan oo mun juttu. Eikä koulu. Tai tuo kylmä ilma ja lumisade. Ja tänään saan taas kestää kaikkia edellämainittuja ja koittaa vaan selvitä jotenkin. Haluaisin jäädä kotiin ja käpertyä peiton alle kahvimukin ja kirjan kanssa, mutta taaskaan asiat eivät mene minun halujeni mukaan, joten joudun koulun penkeille koomaamaan ja aiheuttamaan pahennusta.

Tää on hengen kuolio, ollut pitkän aikaa jo.

"Niin epätodellinen 

ja kovin petollinen

on se illuusio 
johon tuudittaudutaan

Ei muuta apua saa 

kuin purkitettua

Siinä tilanteessa 

kun on kaukana"

Taas mä jaksan jauhaa tästä elämän tarkoituksesta, mutta mä en vaan pääse sen asian yli. Eräs oikein viisas ihminen totesi että elämän tarkoitus on kuolla ja mä olen aikalailla samaa mieltä asiasta.  Tai siis, mitä muutakaan me täällä tehdään kuin odotetaan kuolemaa?

Hei minä olen Monica ja kouluni käyn nukkumalla, läksyjen tekoa en harrasta, sosiaalinen elämäni on kuollutta, jaloissani on kahdet villasukat ja mulla on silti kylmä. Ulkona on pimeää aamulla kun menee kouluun, samaten sieltä tullessa. Aivan kuin päivää ei enää olisi. On vain yön synkkyys ja masentuneisuus, jotka tarttuvat muhun repien palasia mun mielenterveydestä polttaen ne taivaan tuuliin eikä mikään saa niitä palaamaan. Tahdon oppia päästämään irti asioista jotka haittaavaat elämääni ja keskittyä pitämään kiinni täällä olemiseni hyvistä asioista. Tätä kirjoittaessani mietin mitkä ovat niitäå hyviä asioita. Keksin kaksi.

we♥it

You're always looking for something to sniff, smoke, or swallow.

"And your parents noticed your thinning face,
all the weight you lost--
all the weight you are losing"

Väsyttää, en jaksaisi meikata kasvoille sitä maskia joka peittää todellisen minäni ja juosta bussille määränpäänäni koulu. Hiuksista kuultaa oranssi läpi, meikit on aina yhtä sotkua, hiukset sekaisin silmillä ja korvakorut hukassa. Miksen saa vain nukkua?

Eilen sentään oli hyvä päivä.

Somebody mixed my medicine.

"You are driving me into manic

You can't break me out of my habits

I never will be you 

I hate that you're breathing

So leave me alone I'm an addict"

Minne mennä kun ei ole paikkaa jossa tahtoisi olla? Kun muut elävät omaa elämäänsä, etkä itse edes muista omistavasi sellaista? Kun päiväsi kohokohta on se kun saat inspiraation piirtää jotain, ja pystyt jopa katsomaan aikaansaannostasi pidempään kuin viisi sekuntia vihaamatta sitä?

Mä olen taas kuluttanut aikaani internetin ihmeellisessä maailmassa, ja löytänyt upeita elokuvia sekä selannut upeita blogeja. Ja taas se iski: alemmuuskompleksi. Ahdistus siitä mitä olen ja mitä en ole. Minä olen liikaa, silti liian vähän. Liian kovaääninen, silti liian hiljainen.

En saa enää kunnollista tekstiä aikaan, anteeksi siitä. En halua huomenna kouluun. Tahdon jäädä kotiin suunnittelemaan muodonmuutostani, enkä lukion käytäville eksyttämään itseäni oikeasta itsestäni. En tahdo hukata itseäni valtavaan ihmismereen ja kadota iäksi. Haluan jäädä tänne ja rakentaa oman pienen majan vaatekaappini nurkkaan ja nukahtaa ainiaaksi. Taidan olla seonnut.

Saattaa olla että palaan taas pian tuttuun ja turvalliseen vaaleaan hiusväriin..

Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään.

"Pienenä barbit riisuttiin

ja ullakolla mentiin naimisiin

Päivällä esitän normaalii

ja leikin et oon elämässä kii"

Mua on ärsyttänyt toi vanha banneri jo jonkin aikaa ja tänään sitten sain aikaiseksi väsätä uuden. En nyt tiedä onko tuo yhtään parempi, mielikuvitus ainakin on puuttunut tuota tehdessä. Mielikuvitukseni varmaankin katosi jonnekin samalla kun sulatin aivojani syväjäästä. En voi muuta sanoa kuin sen, että Suomen sää on suhteellisen perseestä. Tosin, saapahan käyttää villasukkia ilman että ihmiset kummastelevat, kesällä kun villasukkien käyttö kyseenalaistetaan aika vahvasti.

Eksyin taas aiheesta uusi banneri aiheeseen villasukat. Vain mun aivoilla pystytään keskittymään johonkin täysin epäolennaiseen asiaan. Tuokaan ei ollut täysin totta, kai täällä on muitakin joiden keskittymiskyky on hieman huono? Asia, josta tulin tänne taas kirjoittamaan, on kuitenkin blogin uusi nimi "Follow dreams not orders", koska edellinen nimi "Sleep all day party all night" ei oikein kuvannut mua, mun elämääni, eikä tämän blogin sisältöä niin hyvin kuin tämä uusi. Tokihan kaikille on selvää, että vittuako ketään kiinnostaa kuunnella kiltisti toisten käskyjä kun olisi se omakin elämä elettävänä. Voi olla että mä olen kasvanut ihmisenä hiukan, sillä ennen mun elämääni oikeasti kuului vain se bilettäminen, mutta nyt osaan keskittyä paljon tärkeämpiinkin asioihin, kuten unelmiini.