Just trust me when I say I'm in control

Pelkään että mun blogista tulee yksi niistä angstisista blogeista joissa puhutaan joka postauksessa siitä miten asiat on sujunut esim. masennuksen tai syömishäiriön tai jonkin muun vastaavan kanssa. Älkää käsittäkö väärin, arvostan myös niitä blogeja, mutta itse en haluaisi että tästä tulee sellainen jossa jokainen uusi postaus alkaa näin: "Heippa! Tänään on ollut hyvä/huono päivä, kaikki on loistavasti/päin vittua, ja viiltelyn suhteen todella hyvin/aivan kontrolloimattomissani". En jaksaisi jokaisessa postauksessa kertoa kuinka vaikeaa on elää masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa, asua laitoksessa yms yms yms, vaikka ne kuuluvatkin arkeeni. Tähän blogiin kuuluisi sisältyä ajatuksiani myös paljon laajemmalta alueelta kuin yhyy, masennus!!1 Ääh, ajatuskatkos ja unenpuute. Tämäkin avautuminen johtuu vain siitä että monet tuttuni kehuvat käsiäni nykyään todella usein kauniiksi (verrattuna siihen mitä ne joskus olivat) nyt kun niissä ei ole uusia jälkiä, ja tuo yllä oleva kuva sai mut miettimään arpia.

Yhteenveto: koen olevani suhteellisen hyvässä kunnossa (siltä osin etten harrasta enää suoraa itsetuhoisuutta), vaikka yleensä väsyttääkin jne. Nyt toivoisin pystyväni jatkamaan postailua suht normaalisti ilman että käsittelen joka tekstissä arpia ja pahaa oloa. Se nyt vain on sattunut olemaan enemmän esillä tässä kesän aikana. Seuraavissa postauksissa tulee toivottavasti olemaan enemmän juttua kynsistä, hiuksista, koruista, lävistyksistä, musiikista, meikeistä, tatuoinneista, piirtämisestä, kissoista ja vittu vaikka hattaroista jos sille päälle satun. Perkele.

Loppukevennykseksi, sanokaa hei mun uudelle kaverille!

Te, jotka ette hahmota kuvan pointtia, siinä on ikäänkuin joku helvetin olio. Huulikorut toimii silminä ja huulet ihan sen olion suuna. Tajusin siis jo toistamiseen että hulluilla on halvat huvit (ensimmäisellä kerralla tajusin asian siinä vaiheessa kun kaiversin veitsellä natsimerkin margariinipurkkiin). Päivän kuulluin sana on ehdottomasti "VITTUSAATANAPERKELE", terveisin rakas ohjaajani, pus vaan sinne ♥ Ah, ihanaa olla kotona.

The pain won't last forever c'moon let me kiss it better

I'm not much but I'm all I have

"käsi O__O" 

"jos käsi on tollane ni suosittelisin jotai hoitoo..." 

"en ehdottele mitää hoitoo tms, ei oo mun asia, mutta tälläset kuvat ei mun mielestä kuulu nettii" 

"ootko sä ihan sekasi ? miten edes kehtaat lisätä tommosia kuvia..." 

"kyl mä epäilen jonkun verran et toi on enemmän sekasi ku se pystyy tekemään tollai itselleen :DDdddd enpä usko että ketää tervejärkinen tekee noin." 

Koko ajan ahdistaa ja on paha olla, oot itkenyt niin kauan että lopulta kyyneleitä ei vaan enää tule ja lopulta mikään ei tunnu miltään. Tuttu tunne? Mulle ainakin. Siinä vaiheessa on niin paha olo että asialle on aivan pakko tehdä jotain. Jotkut käyttää huumeita, toiset vetää pään sekaisin alkoholilla, jotkut muokkaa tunnetilojaan lääkkeillä. Jotain on tehtävä että saa pahan olon unohtumaan edes hetkeksi. Joillekkin tää unohtamiskeino on viiltely. Aluksi se on ehkä jännittävää ja vähän pelottavaakin ja näiden tunteiden syrjäyttäessä ahdistuksen ja pahan olon syntyy helpotus. Helpotus siitä ettei tarvitse enää olla ahdistunut ja jollain hullunkurisella tavalla kaikki on hyvin. Paha olo on ohi. Paska juttu on se että helpotusta kestää vaan hetken aikaa. Aivan samalla tavalla kuin päihteissä ja muissa keinoissa saada kipu pois. Ja sittenhän se on pakko tehdä uudelleen. Uusi pilleri, enemmän alkoholia jne.. Ja jokainen näistä keinoista jättää jälkensä kehoon jollain tavalla. Näkyvästi tai ei.

En nyt todellakaan yritä väittää että oon ainut ihminen tässä maailmassa joka tuntee ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita joskus (tai ei mitään ollenkaan), mutta pointti onkin nimenomaan se että aina ihmisestä ei nää päällepäin minkä ongelmien kanssa toinen joutuu elämään. Mulla nää jäljet sattuu olemaan kaikkien nähtävillä kun pidän vaatteita joissa ei ole pitkiä hihoja jne. Ja musta se on ihan okei. Mä koitan olla oma itseni ja se on aivan helvetin vaikeeta koska jotkut tuijottaa mun arpia ja kiertää kaukaa jne. Osa sanoo jotain loukkaavaa päin naamaa tai huutelee perään "vitun angstinen teini!" "jumalauta kato ton käsiä!". Hauska juttu joo, todellakin. Nää arvet on osa mua ja mä yritän kovasti olla oma itseni koska nää arvet ei lähde kokonaan koskaan. En aio näiden jälkien estää mua käyttämästä sellaisia vaatteita kuin haluan ja jos se tarkoittaa sitä että t-paita päällä ihmiset tuijottaa vähän kauemmin niin kai siihen on vaan totuttava.

Täysin asiattomat kommentit sen sijaan on asia erikseen. En ymmärrä mitä kiksejä joku saa siitä että huutelee perään jotain, tai facessa kommentoi kuviin jotain asiatonta. Mielipiteiden ilmaiseminen on täysin okei, Suomihan on vapaa maa ja niin edelleen, mutta joku raja siihenkin pitäisi olla. Ja sen rajan pitäisi löytyä oman pään sisältä, vaikka siellä ei liikkuisikaan muuta kuin silmät.

Tän tekstin tarkoitus EI ole vittuilla ihmisille, huomiohuorata, tai saada aikaan armotonta paskamyrskyä asiasta. Halusin vaan kertoa mun mielipiteen tästä, ja olis kiva jos edes joku tajuais että noi kommentit sattuu oikeesti aivan saatanasti. Uskon että jokainen joka viiltelee/on joskus viillellyt tajuaa ilman noita kommenttejakin että nyt ei oo kaikki okei kun pää sanoo että on okei rikkoa itseään.

Mikä on ihmisen virka sitten kun ylämäki loppuu pystyseinään ja toteaa ettei löytänyt asiaa jonka edestä taistella tai kuolla?

"Mä en oo kunnos, joka päivä on painajaista,

samanlaista en erota perjantaita maanantaista,

mikä mua vaivaa, oonks mä laiska vai sairas,

ja ku aikas katot mua, huomaat vaihtavas paikkaa"

Valokuvausta, vesisadetta, kahvia ja ystäviä. Kai tätä voisi kutsua ihan hyväksi päiväksi.

Tänään moni on kertonut mulle kuinka ylpeä on musta kun sain kirjoitettua ja julkaistua tuon edellisen tekstin, ja se on musta hyvin hämmentävää. On helppoa näyttää maailmalle kuinka rikki on, kuinka saatanan pahasti elämä joskus kohtelee, miten joskus on yksinkertaisesti niin paskana ettei vaan pysty toimimaan. Vaikea osuus on päästä yli siitä, "parantua". Toki on hienoa, jos osaa hakea apua ongelmiinsa, mutta se ei riitä jos ei ole valmis itse tekemään asioille jotain.

Ei teidän vielä kuulu olla ylpeitä musta.

Vaikka tulee naarmuja ja syvempiä haavoja tää ihmeellinen maailma silti rakastaa sua

"Mä käytän aika harvoin huutomerkkiä, 

muttei se tarkoita,

että nämä mietteet olisivat mitään kuiskauksia.

Usein mä huudan sisälläni lasit säröille,

muttei sitä kukaan päälle päin huomaa.

Eivätkö he kuule,

mitä mulla on sanottavana?

Eivät ymmärrä?

Vaikka mä olen pelkkää huutoa koko raato,

i pisteen alla?

"Sinähän olet vielä niin nuori,

sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet ja elämä edessäsi.

Ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy ja pää pystyyn nyt."

Tämä totuus päin naamaa sattuu aivan saatanasti.

Eivätkö he todellakaan tajua,

että mä ihan todella olen peloissani?

Kuvittelevatko ne että mä lystikseni tässä kylmässä suossa pulikoin?

Niillä ei ole aavistustakaan,

miten armottomasti mä joudun ruoskimaan itseäni joka aamu päästäkseni edes ylös ja liikkeelle.

Tekisivätpä itse perässä,

kävisivät saman läpi,

ryömisivät itse tähän saatanan hukkaputkeen viisauksiaan levittelemään:

tahtoisin nähdä, 

miten helvetin paljon siistimmin tästä muka voisi suoriutua."

-Tuija Kiuru

Nykyään olen jaksanut hymyillä aika paljon ja olla jopa onnellinen. En niin onnellinen että olisin jaksanut kuluneen kuukauden aikana jaksanut päivittää tätä blogia, tai vain ehtinyt, mutta toivottavasti tähänkin tulee muutos lähiaikoina. Vielä todiste onnellisuudestani, hymykuva! Näitä saan harvoin otettua.

Tommia ei kiinnosta

Liikaa kahvia, angstia, hiustenleikkuusaksia, yritys tehdä historian essee sekä jumalaton nälkä. Vittu mikä päivä. Tosin olihan tässä yksi piristys, nimittäin joku random vanha äijä bussipysäkillä..

...Vuoden naurut :D

Mutta joo, hiuksia leikkelin taas hiukan mutta niistä ei tuu kuvaa nyt koska öäöäöää. Vitusti liikaa kahvia ja ajatuksia. Samaten vitutusta ja Robinia koska eräällä kusipäällä on sen biisi soittoäänenä. Tekisi mieli leikata kaikki hiukset pois ja seota taas.

You know I'm ill, so hit me like a man.

En ole varma pitäisikö minun kirjoittaa avoimesti tunteistani, onnellisuudesta, pahasta olosta, masennuksesta, epätietoisuudestani, vaiko vain vaieta asiasta siinä pelossa että minut lokeroidaan, kivitetään henkisesti ja polttomerkataan niin että en ikinä pääse eroon leimasta, joka olisi mahdollisesti tämä: huomiohuora. Joten ainakin toistaiseksi taidan jakaa tähän blogiini vain niitä hieman turhanpäiväisempiä asioita, jotka eivät varmaankaan kiinnosta oikein ketään mutta samapa tuo kai. Ehkä joku kaunis päivä uskallan kertoa asioita vähän tarkemmin.

Mutta tähän päivään: koko päivä on mennyt koomatessa sängyssä dataillen ja syöden mustikkapiirakkaa ja pullaa, sekä pelaten perunapeliä kuten yksi urpå kutsuu tuota Pou tsydeeminä jota hakataan puhelimella. Minun Pouni on pinkki. Pou ei siis ole peruna koska pinkkejä perunoita ei ole olemassakaan. Ja jälleen kerran ajatukseni lähtivät laukkaamaan ja kuvittelen pinkin Pou perunani hyppimässä pilvien ja lentokoneiden päällä keräten kolikoita.

Ja nythän on koeviikko, tarkoittaen sitä että mun pitäisi olla lukemassa ruotsin ja englannin kokeisiin, sekä kirjoittaa kuviksen portfoliota, mutta ei. Hakkaan vieläkin perunapeliä ja huomenna varmasti mietin että minkä vitun takia koe meni huonosti. No, se on kai sen ajan murhe. Nyt ei vaan jaksa. Kirjoittelen mielummin kaikkea turhanpäiväistä bloggeriin, sekä tuijotan söpöjä kuvia tumblrista ja weheartitista.

Btw. Yritin totutella näihin hiuksiin eilen joten kamerahuorasin hetken ja sain yhden ihan ok kuvan. Taustalle meinasin muoksia sateenkaaria mutta koska näytän kuulemma nyt jo pieneltä homopojalta, jätin sen suosiolla tekemättä. Sen sijaan taustasta tuli pinkki. So gay..

What goes on inside my head?

Blogitaukoni, jonka ajattelin venyvän lähes kuukauden mittaiseksi, jäikin vain kahteen vuorokauteen. En sitten tiedä onko se hyvä asia vai ei. En ole saanut mitään mainitsemisen arvoista aikaan, sillä olen taas koomannut koulupäivät meikittä ja selvinnyt jotenkuten kotiin joskus illalla ja lysähtänyt sohvalle, sängylle, tai lattialle, riippuen siitä kuinka pitkälle pääsen kun tulen kotiin rättiväsyneenä.

Huoneeni kattolamppu ei toimi. Aamujani ei helpota yhtään se etten saa valoa päälle, ja joudun pimeästä sokeana sekä koomaisena suunnistamaan ovelle tämän kaaoksen keskellä, joka huoneessani vallitsee. Ja tämä tieto ei varmaankaan hyödytä yhtään ketään. Aivoissa lyö taas tyhjää. En ole edes varma ajattelenko mitään. Kuvittelen vain sen yhden ainoan aivosolun joka minulle on suotu kimpoilevan onton kalloni sisäpinnoista kun liikutan päätäni.

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja. Kävin tiistaina kirjastossa vaikka piti olla matikan tukarissa, ja lainasin neljä kirjaa joista olen lukenut jo puolitoista. Hyvin koukuttavaa tämä lukeminen. Ei tarvitse ajatella mitään. Suljen aina lukiessani koko muun maailman ulkopuolelleni ja keskityn kirjaan niin etten tiedä mistään muusta yhtään mitään. Eilen sekoitin yhden blogin ja kirjan keskenään, tai kuvittelin että ne ovat yksi ja sama asia. En osaa selittää selkeämmin tätä tunnetta, tai sitä tunnetta.

Teksti takkuaa pahasti, joten jätän taas kirjoittamisen sikseen ja vaivun talvihorrokseeni.

Ne sanoo mulle tää on nyt sun todellisuus.

"You stand in the line just to hit a new low

You're faking a smile with the coffee you go

You tell me your life's been way off line

You're falling to pieces every time

And I don't need no carryin' on"

Viime yönä mulla olisi ollut paljon asiaa tänne. Siis jotain oikeaa asiaa, ei turhaa höpinää hiuksista tai kynsistä. Ajattelin kuitenkin antaa kirjoittamisen odottaa ja kuinka ollakaan, unohdin sen asian josta piti kirjoittaa. Hups.

Nyt kriiseilen niinkin turhasta asiasta kuin massaan sulautuminen. Mua varoiteltiinkin että jos hiukset on pitkät ja blondit, persoonallinen ulkonäkö kärsii ja sitten olenkin enää yksi miljoonasta samanlaisesta persoonattomasta teinistä. Ei sillä että siinä olisi jotain pahaa, mä vain en tunne itseäni minuksi, jos olen aivan kuin kaikki muutkin. Haluan taas muuttaa ulkonäköäni jotenkin radikaalisti, mutta muuttamatta hiuksia se onkin hiukan vaikeaa ja hiukset aion pitää tällaisina nyt jonkun aikaa. 

Noin neljä tuntia ylläolevan tekstin kirjoittamisen jälkeen saan taas otteen itsestäni ja voin herätä koomastani ja jatkaa tekstiäni. Olen tänään kävellyt ympäri taloa kuin zombi, kaatanut teet päälleni kolmeen kertaan, mutta ignoorannut edellämainitut koska keskityn liikaa mahtavaan musiikkiin ja hämmennyn lyriikoista jotka ovat kuin otteita sieltä täältä elämästäni. Tai sitten olen vain naiivi pikkulapsi joka kuvittelee olevansa osa jotakin ja omaavansa tunteet joita on mahdollista kuvailla sanoin. Toiveajattelua..

"Haavekuva hauras ja haavoittuva

Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin

Tiivistynyt huokaus"

En osaa purkaa ajatuksiani sanoiksi.