Because the drugs never work, they're gonna give you a smirk

"A walking disaster

The son of all bastards

You regret you made me

It's too late to save me"

Pakottava tarve muuttua. Sitä tämä on. Kysymys kuuluu: miksi edelleen? Kaikki on hyvin, mielialat tasaisia (ehkä vähän liiankin?) ja elämä alkaa pikkuhiljaa hymyillä, ehkä. 

Korvissa tällä hetkellä vitonen ja kutonen, hiuksista lähti pidennykset sekä pari senttiä omaa hiusta. Enkä vieläkään tiedä pitäisikö olla tyytyväinen. 

Just trust me when I say I'm in control

Pelkään että mun blogista tulee yksi niistä angstisista blogeista joissa puhutaan joka postauksessa siitä miten asiat on sujunut esim. masennuksen tai syömishäiriön tai jonkin muun vastaavan kanssa. Älkää käsittäkö väärin, arvostan myös niitä blogeja, mutta itse en haluaisi että tästä tulee sellainen jossa jokainen uusi postaus alkaa näin: "Heippa! Tänään on ollut hyvä/huono päivä, kaikki on loistavasti/päin vittua, ja viiltelyn suhteen todella hyvin/aivan kontrolloimattomissani". En jaksaisi jokaisessa postauksessa kertoa kuinka vaikeaa on elää masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa, asua laitoksessa yms yms yms, vaikka ne kuuluvatkin arkeeni. Tähän blogiin kuuluisi sisältyä ajatuksiani myös paljon laajemmalta alueelta kuin yhyy, masennus!!1 Ääh, ajatuskatkos ja unenpuute. Tämäkin avautuminen johtuu vain siitä että monet tuttuni kehuvat käsiäni nykyään todella usein kauniiksi (verrattuna siihen mitä ne joskus olivat) nyt kun niissä ei ole uusia jälkiä, ja tuo yllä oleva kuva sai mut miettimään arpia.

Yhteenveto: koen olevani suhteellisen hyvässä kunnossa (siltä osin etten harrasta enää suoraa itsetuhoisuutta), vaikka yleensä väsyttääkin jne. Nyt toivoisin pystyväni jatkamaan postailua suht normaalisti ilman että käsittelen joka tekstissä arpia ja pahaa oloa. Se nyt vain on sattunut olemaan enemmän esillä tässä kesän aikana. Seuraavissa postauksissa tulee toivottavasti olemaan enemmän juttua kynsistä, hiuksista, koruista, lävistyksistä, musiikista, meikeistä, tatuoinneista, piirtämisestä, kissoista ja vittu vaikka hattaroista jos sille päälle satun. Perkele.

Loppukevennykseksi, sanokaa hei mun uudelle kaverille!

Te, jotka ette hahmota kuvan pointtia, siinä on ikäänkuin joku helvetin olio. Huulikorut toimii silminä ja huulet ihan sen olion suuna. Tajusin siis jo toistamiseen että hulluilla on halvat huvit (ensimmäisellä kerralla tajusin asian siinä vaiheessa kun kaiversin veitsellä natsimerkin margariinipurkkiin). Päivän kuulluin sana on ehdottomasti "VITTUSAATANAPERKELE", terveisin rakas ohjaajani, pus vaan sinne ♥ Ah, ihanaa olla kotona.

Ananas light on kaveri

Otsikoiden keksiminen ei oo mun ja Iidan juttu.

Ulkonäkökriisi. Taas. Vittu eihän siitä pääse ikinä eroon. Oon viimeiset kaks viikkoa kulkenut pipo päässä koska hiukset on järkyttävässä kunnossa kun violetti väri on haalistunut niin pahasti ja tyvikasvu on järkyttävät 2 senttiä. En jaksa edes meikata ja päälle laitan ensimmäiset vaatteet mitä vastaan tulee.

En toki yhtään oo muuttunut puolessa vuodessa tai mitään. Hiukan tekis mieli värjätä taas blondiks ja teipata lainakarvat takas päähän. Ehkä kuitenkin jaksan odottaa vielä vähän aikaa ennenkuin teen taas jotain turhan radikaalia hiuksilleni.. Huulilävistyksenkin voisin haluta takaisin.

This world was made for the insane people.

Omaan paskan asenteen. Mikään ei koskaan mielestäni ole mun vikani, minähän en tee ikinä mitään väärin ja kaikkeen mulla on jokin tekosyy. (Tosin on myös niitä päiviä joina asenteeni on täysin vastakohta tuolle). Luonteenpiirteistäni toinen huono asia on se etten ikinä, siis ikinä ole tyytyväinen itseeni. Nyt mulla on ollut pitkät hiukset, mitä....... kolme viikkoa? Ja olen valmis leikkaamaan kaikki hiukset parin millin siiliksi. Ihan oikeasti. Mulla on taas vakavan luokan ulkonäkökriisi meneillään ja hajoilen aika pahasti. En keksi/saa tehdä ulkonäölleni mitään tarpeeksi radikaalia tai omaperäistä, sillä persoonallisuus, radikaalisuus ym. on jo niin yleistä että joka toisella vastaan tulevalla on esim sivusiili. Toinen ongelma myös on äitini, joka ei oikein innostu mun muutoksistani. No okei, en mäkään hyppisi riemusta jos joka kuukausi saisin värjätä jonkun hiukset kahteen kertaan, kuuntelisin valitusta hiuksista ja kaikesta muusta turhasta joka helvetin päivä ja saisin kuulla miten tämä ja tuo ja tämäkin asia on huonosti. Äiti on siis ollut parturi-kampaaja vai mikälie, ja siksi saa aina hoitaa mun hiuksiin liittyvät asiat. Ellen siis itse ota saksia kauniiseen käteen ja tee jotain typerää, kuten leikkaa hiuksia parin sentin mittaisiksi. Ps. luv u äiti kun jaksat mua♥

Jep, kasin syksyllä lähti lähes kaikki hiukset pois.

Viime syksynä oli punaiset hiukset.

Sitten punaiset hiukset ja hiukan lyhyt sivusiili.

Vähän ennen joulua alkoi armoton blondaaminen.

Joululomalla teipattiin vähän lisäkarvaa.

Ja viime viikolla lyheni toinen sivu.

Ongelma siis on että mitä vittua mä teen hiuksilleni seuraavaksi?

Ne sanoo mulle tää on nyt sun todellisuus.

"You stand in the line just to hit a new low

You're faking a smile with the coffee you go

You tell me your life's been way off line

You're falling to pieces every time

And I don't need no carryin' on"

Viime yönä mulla olisi ollut paljon asiaa tänne. Siis jotain oikeaa asiaa, ei turhaa höpinää hiuksista tai kynsistä. Ajattelin kuitenkin antaa kirjoittamisen odottaa ja kuinka ollakaan, unohdin sen asian josta piti kirjoittaa. Hups.

Nyt kriiseilen niinkin turhasta asiasta kuin massaan sulautuminen. Mua varoiteltiinkin että jos hiukset on pitkät ja blondit, persoonallinen ulkonäkö kärsii ja sitten olenkin enää yksi miljoonasta samanlaisesta persoonattomasta teinistä. Ei sillä että siinä olisi jotain pahaa, mä vain en tunne itseäni minuksi, jos olen aivan kuin kaikki muutkin. Haluan taas muuttaa ulkonäköäni jotenkin radikaalisti, mutta muuttamatta hiuksia se onkin hiukan vaikeaa ja hiukset aion pitää tällaisina nyt jonkun aikaa. 

Noin neljä tuntia ylläolevan tekstin kirjoittamisen jälkeen saan taas otteen itsestäni ja voin herätä koomastani ja jatkaa tekstiäni. Olen tänään kävellyt ympäri taloa kuin zombi, kaatanut teet päälleni kolmeen kertaan, mutta ignoorannut edellämainitut koska keskityn liikaa mahtavaan musiikkiin ja hämmennyn lyriikoista jotka ovat kuin otteita sieltä täältä elämästäni. Tai sitten olen vain naiivi pikkulapsi joka kuvittelee olevansa osa jotakin ja omaavansa tunteet joita on mahdollista kuvailla sanoin. Toiveajattelua..

"Haavekuva hauras ja haavoittuva

Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin

Tiivistynyt huokaus"

En osaa purkaa ajatuksiani sanoiksi.