Somebody mixed my medicine.

"You are driving me into manic

You can't break me out of my habits

I never will be you 

I hate that you're breathing

So leave me alone I'm an addict"

Minne mennä kun ei ole paikkaa jossa tahtoisi olla? Kun muut elävät omaa elämäänsä, etkä itse edes muista omistavasi sellaista? Kun päiväsi kohokohta on se kun saat inspiraation piirtää jotain, ja pystyt jopa katsomaan aikaansaannostasi pidempään kuin viisi sekuntia vihaamatta sitä?

Mä olen taas kuluttanut aikaani internetin ihmeellisessä maailmassa, ja löytänyt upeita elokuvia sekä selannut upeita blogeja. Ja taas se iski: alemmuuskompleksi. Ahdistus siitä mitä olen ja mitä en ole. Minä olen liikaa, silti liian vähän. Liian kovaääninen, silti liian hiljainen.

En saa enää kunnollista tekstiä aikaan, anteeksi siitä. En halua huomenna kouluun. Tahdon jäädä kotiin suunnittelemaan muodonmuutostani, enkä lukion käytäville eksyttämään itseäni oikeasta itsestäni. En tahdo hukata itseäni valtavaan ihmismereen ja kadota iäksi. Haluan jäädä tänne ja rakentaa oman pienen majan vaatekaappini nurkkaan ja nukahtaa ainiaaksi. Taidan olla seonnut.

Saattaa olla että palaan taas pian tuttuun ja turvalliseen vaaleaan hiusväriin..

If she loves you set your heart on fire.

"I'm falling all over myself

Trying to be someone else

I wish you would dare to walk me home

I don't wanna fight the world alone"

Tällä hetkellä musta tuntuu hyvältä olla kotona. Pois muiden arvostelevilta katseilta, pois tarpeesta näyttää edes siedettävältä. Katoan jonnekin melankolian syövereihin taas uudestaan ja uudestaan, meikkaan silmät mustiksi, vaihdan vaatteet mustiin ja lisään tummanpunaista huulipunaa. Tai no, en tällä kertaa. Tällä kertaa koomailen kotona shortseilla ja villapaidalla, jaloissa eriparia olevat hello kitty sukat sekä säärystin. Kyllä yksi kpl säärystimiä, syystä että en ole saanut aikaiseksi tehdä toista valmiiksi. Väsyttää liikaa, joten en jaksa välittää käynnissä olevasta koeviikosta, jonka kaksi jo tehtyä koetta saan takaisin rumalla nelosella koristeltuna. Tuskinpa tulevat kokeetkaan sujuvat yhtään paremmin. 

Nyt kärsin alemmuskomplekseista lukiessani muiden mahtavia blogeja. Miten kaikkien muiden kuvat ovatkin niin täydellisiä, tekstit hauskoja sekä hyvin kirjoitettuja, ja bloggareiden ulkonäkökin on täysin kohdillaan? Pistää jo ajoittain miettimään että jaksanko minä pienen blogini kanssa edes jatkaa enää. Miksi saan tämän kuulostamaan itsemurhakirjeeltä? Taisin saada vastauksen kysymykseeni kaverilta jolle angstasin, ja tästä voisi jopa tulla uusi juttu mun sanavarastoon ja ei-niin-hauskoihin läppiin ym. paskaan jota heitän muiden naamalle. Anygays, "suomalaisten oikeus on olla melankolinen". Ehkä toi on pienimuotoista yleistämistä, mutta ottaen huomioon tän pimeyden ja paskan sään musta suomalaiset saa olla melankolisia silloin kun huvittaa.

Ja kun sanat loppuvat kesken, loppuun on hyvä heittää creepy (vai pitäiskö sanoa freeky?) biisi. Taidan olla rakastunut mustavalkoisiin videoihin. 

Nyt haluun kuolla pois tai haluun elää nopeemmin.

"Epäiletkö milloinkaan että et jaksaisikaan niellä enempää?

Naruasi toivot köydeksi ja pettymykset riittää

Olkaa yksin ja juoskaa karkuun"

Elämän pieniä iloja on saada isoäidin kutomat villasukat jalkaan ja suuri teemuki käteen. Kaveriksi näille kahdelle sopisi jokin hyvä kirja, mutta olen niin laiska ja saamaton etten jaksa tarttua yhtenkään noista seitsemästä keskeneräisestä opuksesta. Sen sijaan jaksan riehua ulkona isän neljä kokoa liian suuret maiharit jalassa yrittäen saada kameralla aikaiseksi edes jotakin mainitsemisen arvoista.

Tuntuu siltä että 9-vuotias siskoni saa parempia kuvia aikaieksi kuin minä. Missä vika?