I've tried everything to get away

Vanhoja kuvia, taas muutama päivä sairaalassa, tupakkaa, yksinäisyys, mielettömyys.

Nyt nukun.

Mikä on ihmisen virka sitten kun ylämäki loppuu pystyseinään ja toteaa ettei löytänyt asiaa jonka edestä taistella tai kuolla?

"Mä en oo kunnos, joka päivä on painajaista,

samanlaista en erota perjantaita maanantaista,

mikä mua vaivaa, oonks mä laiska vai sairas,

ja ku aikas katot mua, huomaat vaihtavas paikkaa"

Valokuvausta, vesisadetta, kahvia ja ystäviä. Kai tätä voisi kutsua ihan hyväksi päiväksi.

Tänään moni on kertonut mulle kuinka ylpeä on musta kun sain kirjoitettua ja julkaistua tuon edellisen tekstin, ja se on musta hyvin hämmentävää. On helppoa näyttää maailmalle kuinka rikki on, kuinka saatanan pahasti elämä joskus kohtelee, miten joskus on yksinkertaisesti niin paskana ettei vaan pysty toimimaan. Vaikea osuus on päästä yli siitä, "parantua". Toki on hienoa, jos osaa hakea apua ongelmiinsa, mutta se ei riitä jos ei ole valmis itse tekemään asioille jotain.

Ei teidän vielä kuulu olla ylpeitä musta.

Lost between Elvis and suicide

Kameran kuvasaldoa ajalta huhti-toukokuu. Aika säälittävä määrä kuvia, laadusta puhumattakaan, mutta muuta ei ole. En ole jaksanut kantaa kameraa mukana oikein missään ja vielä vähemmän oon jaksanut näyttää ihmiseltä. Aika on kulunut nukkumalla, lintsaamalla, juomalla, ja yllättävää kyllä, olemalla onnellinen. Toukokuu on varmaankin ollut mun elämäni parasta ja samalla pahinta aikaa.

Sitten mä jouduinkin sairaalaan vähäksi aikaa, eikä siellä saanut käyttää kameraa joten jouduin tyytymään puhelimen kameraan. Varautukaa pikselimössökuviin.

Tän postauksen kuvia katsomalla ei tarvitse olla ruudinkeksijä tajutakseen miksi mä olin sairaalassa. En pahemmin ala sairaskertomuksia tässä luetella, mutta sen verran kerron että tuolla tuli tällä kertaa vietettyä aikaa vajaat kaksi viikkoa ja auttoihan se kummasti kun sai taas ajatukset kasattua jne. Ensimmäinen viikko oli kyllä yhtä helvettiä kun ikävä ihmisiä oli kamala ja armoton vitutus iski viimeistään siinä vaiheessa kun tajusin että muut oli ulkona ryyppäämässä päättäreinä ja mä olin lukittuna neljän seinän sisään. No, oli mulla pepsi maxia, eli ei se ilta kauhean huono ollut. Muutamaan ensimmäiseen päivään en päässyt ulos, joten oli pakko keksiä jotain muka kehittävää toimintaa sisällä. Päädyin piirtelemään jotain turhaa ja lukemaan twilight kirjoista kaksi ensimmäistä (ja tottakai addiktoiduin kahvista vielä pahemmin kuin sairaalaan mennessäni, eihän siellä ollut muuta tekemistä kuin kahvin juominen).

Viimein kun pääsin ulos mielessä oli vaan tupakka, joten en pahemmin viitsinyt panostaa ulkonäköön. Eihän mua kukaan katselis kun kulkisin huppu päässä kaikkialla. Muutenkin päällä oli yleensä poikaystävältä pöllityt vaatteet tai jotain mikä ensimmäisenä sattui eteen osumaan.

Ja juu, pari pakollista ruusuheru kuvaa kun muru tuli käymään moikkaamassa ja oli ihana ja toi kukkia. Pienet naurutkin sain revittyä myöhemmin kun hoitajat väsäsivät ruusuille kauniin maljakon limsapullosta, siellä kun ei jostain kumman syystä saanut olla lasimaljakoita.

Nyt tuli kyllä niin sekavaa tekstiä että on pakko nauraa. Sekava postaus on hyvä lopettaa sekavalla mutta ihan loistavalla biisillä joka on soinut mulla päässä koko illan.