Somebody mixed my medicine.

"You are driving me into manic

You can't break me out of my habits

I never will be you 

I hate that you're breathing

So leave me alone I'm an addict"

Minne mennä kun ei ole paikkaa jossa tahtoisi olla? Kun muut elävät omaa elämäänsä, etkä itse edes muista omistavasi sellaista? Kun päiväsi kohokohta on se kun saat inspiraation piirtää jotain, ja pystyt jopa katsomaan aikaansaannostasi pidempään kuin viisi sekuntia vihaamatta sitä?

Mä olen taas kuluttanut aikaani internetin ihmeellisessä maailmassa, ja löytänyt upeita elokuvia sekä selannut upeita blogeja. Ja taas se iski: alemmuuskompleksi. Ahdistus siitä mitä olen ja mitä en ole. Minä olen liikaa, silti liian vähän. Liian kovaääninen, silti liian hiljainen.

En saa enää kunnollista tekstiä aikaan, anteeksi siitä. En halua huomenna kouluun. Tahdon jäädä kotiin suunnittelemaan muodonmuutostani, enkä lukion käytäville eksyttämään itseäni oikeasta itsestäni. En tahdo hukata itseäni valtavaan ihmismereen ja kadota iäksi. Haluan jäädä tänne ja rakentaa oman pienen majan vaatekaappini nurkkaan ja nukahtaa ainiaaksi. Taidan olla seonnut.

Saattaa olla että palaan taas pian tuttuun ja turvalliseen vaaleaan hiusväriin..