Selviytymiskeinoja välinpitämättömyydestä.

"Rajapisteen takana kysymykset odottaa

Kuka nylkee ketäkin?

Kenen iholla on reittikirja jota seuraa?"

Musta on surullisen nerokasta, kuinka paljon meikillä voikaan peittää. Mä itse tiedän piiloutuvani meikin alle aina lähtiessäni ihmisten ilmoille, koska... Niin, miksi? Onko tää maailma oikeasti niin perseestä että ihmiset ei voi olla omia itsejään muiden silmissä, osa edes omissa silmissään? Minkä helvetin takia suuri osa ihmisistä häpeää meikittömiä kasvojaan niin paljon ettei kestä katsoa peiliin jollei ole kiloa pakkelia naamassa? Anteeksi vihainen postaus, en ole suoranaisesti vihainen ihmisille, enemmänkin medialle sekä kulttuurille, jotka toki ovat ihmisten luomia jnejne, mutta se nyt ei ollut asian pointti. Olenpas vaikea. Ja taas pään sisällä jokin huutaa ja käskee lopettaa pelleilemisen ja alkaa kirjoittaa oikeasti. Sitten kun yritän määritellä itselleni mitä tarkoittaa "oikea" kirjoittaminen, aivot protestoivat minua vastaan ja lopettavat toimintansa jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä.
Kun taas viimein saan otteen itsestäni tajuan unohtaneeni asiani idean, syyn minkä vuoksi aloin kirjoittaa koko kirottua tekstiä.

Hämmentää ajatella muita ihmisiä ja heidän omakuvaansa. Jokaisessa on jotakin kaunista, mutta minkä helvetin takia sitä ei näe itse? Ja jos sen sattuu näkemään noin sekunnin murto-osan ajan, se katoaa jonnekkin aivojen romukoppaan jonne kadotetut ajatukset poltetaan ennenkuin muistaa mitä ajatteli. Vikoja itsestään löytää sitten senkin edestä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, löisin vaikka vetoa että löydän alla olevasta kuvasta enemmän vikoja kuin te yhteensä. Ah, ihanaa tämä itsekritiikki ja epävarmuus ulkonäöstään, eikös?

Ps. Kyllä mä oikeasti nukun joskus vaikka silmänaluset väittää muuta.